Stella - Tulva

Tänään oli jälleen ihan liian lämmin

silloin kun tähän paistoi aurinko,

se liimasi paidan märkänä ihoon,

kuin jossain kaukana etelässä.

Panaman reissulta kauan sitten.

Nyt on menny monta päivää siitä ku viimeks kirjottelin tänne. Ja nyt mulla on sellanen fiilis, et täytyy purkaa itteeni, joten jos ei kiinnosta, älä lue. Tän on tarkotus auttaa saamaan ajatuksia pois päästä.

 Stressi kai vei voiton tällä kertaa ja mä en oo saanut yhtään mitään aikaseks. Koulun lisäks pinnalla on ollu nyt sellasia asioita, jotka toi mieleen kaikkia vanhoja ikäviä muistoja. Mut kuitenki mä loppupeleis luulen, et kaikki asiat menee parempaa suuntaa. Nyt tiedän varmuudella, et pian mun ei tarvii enää uhraa ajatustakaan ihmiselle, joka joskus osas vetää oikeista naruista niin, että loppujen lopuks kaikki ihmiset sen ympärillä alko voimaan huonosti. Tai osaa se edelleen, mut kohta se ei enää hallitse mun tai mun läheisten elämää edes ajatuksien tasolla. 

Mikä saa toisen muuttumaan niin paljon, et se muuttuu ihan lyhyessä hetkessä ihan vieraaks? Mä en pysty ymmärtämään. Toisaalta, uskon et kaikella on joku tarkotus, myös niillä jutuilla, mitä ei olis ikinä halunnu tapahtuvan. Muutaman vuoden aikana oon oppinu tosiaan kantapään kautta tajuumaan mitä tarkottaa kun sanotaan: "mikä ei tapa, se vahvistaa.". Esimerkiks pari vuotta sitte, en todellakaan pystynyt puhumaan kovinkaan avoimesti mun siskojen tai vanhempien kanssa, mut kaiken tän jälkeen, oon huomannu et puhuminen helpottaa. Ja vaik joskus on tuntunu siltä, ettei jostain tilanteesta yksinkertasesti pääse yli, ni aina on päässy ja täällä edelleen ollaan. Ja itseasiassa, mä tiiän et mä oon vahva. Mä pärjään täällä, huolimatta siitä, mitä on joskus tapahtunu ja oikeestaan en osaa enää ees pelätä mitä on tulossa eteen joskus tulevaisuudessa.

Järjellä kun alkaa miettii näitä asioita, niin huomaa, et asiat vois olla huonomminkin. Mulla on mun mielestä maailman parhaat vanhemmat ja siskot. Mä hyväksyn niiden viat ja ne hyväksyy mut tällasena kun oon. Mä sain mahollisuuden oppii tuntee mun mamman hyvin ennen ku sen aika tuli lähtee parempaan paikkaan. Mummi ja ukki soittelee joka viikko ja on aidosti kiinnostuneita siitä, mitä mulle kuuluu. Ja viimisenä, kaikki ne ihanat ihmiset, joihin oon tutustunu matkan varrella. En osais kuvitella parempii kavereita, mä tiiän varmuudella muutamista ihmisistä, et ne ei katois mun elämästä mitä tahansa ikinä tapahtuiskaan. Samalla toisist kavereista tulee aina vaan läheisempii. Eli jos miettii asioita tältä kannalta, niin mullahan on asiat ihan törkeen hyvin!

Jos oppis vielä aattelemaan asioita aina tolta jälkimmäiseltä kannalta. Mulla on vaan taipumusta keskittyä liikaa noihin ei niin kivoihin juttuihin ja jäädä roikkumaan niihin tyhmiin fiiliksiin. Jonku koulunki kanssa, entä sitte jos mä en saavuta mun tavoitteita? Ihan oikeesti, who cares? Mulla on koko elämä aikaa opiskella, jos mua kiinnostaa. Ei oo varmaan mitään järkeä polttaa itteensä loppuun lukiossa?! Mä en aio vajota niin alas. Mä pääsen lukion läpi ja jos se menee ihan päin persettä, ni mä voin aina opiskella uudestaan. Joten nyt lopetan tän tyhmän stressin ja valituksen koulusta (ainakin yritän tosi kovasti) ja alan nauttimaan elämästä. Mä aion hoitaa ne asiat, mitkä täytyy, mut ei aina tarvii jaksaa tehä enempää. 

Nyt nukkumaan! Toivottavasti yllä oleva teksti ei pitkästyttäny kamalasti, mut like i said, jos ei kiinnosta älä lue. Kauniit unet!